sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Taidetta

Viime aikoina oon alakanu ettiin ja löytään elämälle merkitystä taiteesta. Taide pannee ajattelleen, ja ajattelu pannee mut kirjottaan. Ja jos mää kirjotan, ja joku lukkee sen, nii sillä on merkitystä. Sitä kautta mulla ja mun elämällä on merkitystä, ja mun olemassaolo on oikeutettu.

Näin mää sen nään.

Taide on siisteimpiä hommia mitä ihimiskunta on saanu aikaan. Mussiikki, teatteri, elokuvat, kirjat, hienot maalaukset, runot... Kaikki nuo. Ylipäätänsä luova työ. Siksi määki tunnen ees joskus tekeväni jottain järkevää, ku teen luovaa työtä. Ihimiset kerrää hirviänä rahhaa ja tavaraa. Taide on jotaki tavaraa suurempaa, vaikka toki taide voi olla myös tavaraa ja toisinpäin. Taidetavaran kerräämisen voin jotenki sulattaa, vaikka muuten romun haaliminen on turhista turhinta minusta. Niitä ei täältä saa mukkaan kuitenkaan.

Oon nyt taas Oulussa ja annan oman luovan panokseni Oulu-lehteen ja nyt myös tänne uuteen bloggiin. Jotenki mulla on silti ulukopuolinen olo, koska olin pitkään pois. Toisaalta ulukopuolinen olo mulla on aina, olin missä vaan. Se johtuu varmaan siitä, että oon katsomuksellisesti ja aatteellisesti ollu aina vähemmistössä. Samoten se johtuu siitä, että ajattelen olevani vähän parempi ku iso massa. Ehkä joku voi ajatella että oon mulukku sen takia. Ehkä oonki. Emminä silti ittiäni piä sen kummempana kaikkeuen pyörteessä ku kukkaan muukaan on. Yks kärpäsen paska paskojen joukossa.

Olin siis Kuusamossa pari vuotta. Jotenki se aika teki musta semmosen ku oon nyt. Ehkä jotenki vieläki ulukopuolisemman. Mutta jotenki koen sen hyväksi, koska pystyn kattomaan myös Oulua nyt aivan uusin silimin. Vähän niinku sivusta. Oulu on mun koti. Jotenki tänne mää kuulun. "Se on sama missä sitä asuu, kunhan jostakin vain on kotoisin." Ja mää oon täältä. Siksi mää kirjotanki ouluksi. Oulun murre kuulostaa tosi juntilta, tiiän sen. Mutta mää oon meleko juntti, ja ylypiä siitä.

Siellä Kuusamossa musta tuli semmonen, että jokku varmaan sanos mua änkyräksi. Mää kulin siellä pitkin mettiä vapa käessä ja koin aivan uskomattomia juttuja. Kulin samoja polokuja ku Reino Rinne. Siinä se oli äijä. En oo Rinnettä lukenu, ku oon laiska lukemaan, mutta koin silti vahavasti jatkaneeni niillä sammoilla jalanjälillä. Ei vähiten siksi, että olin töissä Koillissanomissa jonka Rinne perusti.

Kuunnelkaa Suonna Konosen tekemä Rinne-levy. Sitä kuunnellessa mulla tullee semmonen olo, että nämä asiat on just tismalleen näin, ja alan monesti märiseen. Mun nimi löytyy myös sen levyn kiitosteksteistä. Se on mulle tosi iso juttu tietenki, koska se levy on niin perkeleen hyvä. Ja osa tätä ajatusta että taide tuo elämälle merkityksen. Ku mää saan olla osa jottain tuommosta ees tekemällä siitä jutun lehteen, nii oon ihan tyytyväinen. Aattelen niin, että sitte ku mää kuolen, se mun nimi siellä Rinne-levyn takana ja kaikissa juttuissa mitkä oon kirjottanu jää elämään. Sitä kautta mää elän ikuisesti. Elämä lyhyt, taide pitkä, vai miten ne kylillä puhhuu.

Nuitten Rinteen ajatusten ja Kuusamon luonnon kokemisen myötä musta tuli luonnonsuojelija, niin kai voi sanua. Ja ihiminen tuhuaa luontua. Sen takia mulla on monesti vaikia sulattaa ihimisiä. Ihimiskuntaa. Sen takia on vaikia olla ihiminen. Ja sillon ku on vaikia olla, taide helepottaa.

No tuon Rinne-levyn lisäksi mun piti kirjottaa parista tuoreemmasta taidejutusta. Oululaisista juttuista. Kun tulin reissuilta takas kesäloman jäläkeen mua ootti postiluukussa Takalon Jukan homopaketti. Pipo jossa lukkee Miss Kollaja, Vastarannan laulut -cd ja siitä tehty uus laulukirja, Jokainen on vähän homo.

Tuota muutaman vuojen vanahaa levyä oon kuunnellu palion jo aiemminki. Siinä lauletaan hirviän palion niistä teemoista, joita mää iteki mietin jatkuvasti pääni puhki. Eikä se siis oo mittään överikosmista paskaa vaan semmosta minkä tämmönen oululainen perusjuntti pystyy ihan hyvin omaksummaaan. Yksinkertasta ja menevää pop-rokkia, mutta kaikkea muuta ku turhanpäivästä sanomaa.

Ekan kerran ku kuulin tuon levyn Martinniemi-biisin Nelivitosessa livenä niin tuli iso itku. Se biisi kertoo Martinniemestä, ylläri, jossa mun pappani aikoinaan kuluki sahalla töissä. Mun äitin suku on sieltä Haukiputtaalta. Oon tämän kokemuksen joskus aiemminki kirjottanu ylös. Se oli paitti henkilökohtanen niin myös ylleismaailmallinen steitmentti, joka kolahti todella voimakkaasti sillon siinä tilanteessa. Ja semmosta se hyvä taide mulle tekkee, koska oon niin tunteellinen.

Tuossa kirjassa sitten selitettään nuitten levyn biisien syntytarinat. Luin sen kirjan parissa tunnissa läpi. Se on aika heleppo lukia joten jälleen junttiki siitä seleviyty. Kaiken muun hyvän lisäksi siinä kirjassa puhutaan niistä sammoista Reino Rinteen paikoista ja perhokalastuksesta Koillismaalla, mikä kehhii mun kohalla tätä vyyhtiä yhä tiiviimmäksi ja siten voimakkaammaksi kokemukseksi. Tutustukkaa.

Eilen lauantaina sitten nautin toisen oululaisen naistenkaatajan, Kauko Röyhkän, juttuihin perustuvasta taiteesta. Ensin kattelin muistinvirkistykseksi Miss Farkku-Suomen tarinan elokuvasovituksen. Oon nähäny sen aikanaan Nukulla teatterissa. Siellä se oli helevetin kova. Se elokuvaki oli ihan ok, muttei varmasti veä vertoja sille teatteriversiolle kirjasta puhumattakaan. Sitä kirjaa en oo lukenu, koska se laiskuus, mutta pitäs. Varmaan taidemuotojen vertailu on tyhymää, varsinki tällä meikäläisen kompetenssilla.

Siinä elokuvan alussa päähenkilö Välde, joka haluaa itelleen Piken, kertoo mitä naisten saamiseen tarvitaan. Pittää olla hyvä ulukonäkö. Pittää olla sosiaalinen status. Pittää olla varakkuutta ja pittää olla väkivaltanen. Siinä on hirviän palion tottuutta, ku sitä miettii. Jälleen kerran: junttikin tajuaa.

Elokuva oli hyvvää lämmittelyä illan pääherkkua varten. Se oli Miss Farkku-Suomen jatko-osa Poika Mancini mussiikkinäytelmä Oulun kaupunginteatterissa. Tein siitä viikolla jutunki. Paikalla oli koko Oulun kerma. Pönöttävät poliitikot, porvarit ja kommarit sulassa sovussa, minä ihanan ystäväni Annan, äitin ja isäpuolen kans. Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.

Jotenki siitä näytelmästä on hirviän vaikia kirjottaa, ettei olis keskinkertanen. Keskinkertasuus on semmonen asia, jota sen jutun pääosanesittäjä Poika Mancini haluaa kaikin keinoin välttää. Luulen että tässä on paljon sammaa mitä Röyhkän omassa tekemisessä on aina ollu. Keskinkertasuus on kaikin puolin kammottavaa. Jos taidetta tekkee, nii kyllähän se pittää tehä kunnolla, vaikkaki suurimmat massit kääritään todennäkösesti just semmosella keskinkertasella pitkopulla-makkaralla.

Poika Mancinin on ohojannu Janne Kuustie, joka on teheny Röyhkä-juttuja jo kakskytä vuotta. Kokemus se varmaan on, joka on hionu ulosannin semmoselle tasolle mitä tuo näytelmä on. Semmosta totaalista vyörytystä ja tunnemyrskyä, joista päällimmäisinä on nauru ja ilo. Vaikka taide on suurta ja mahtavaa, niin varmaan ennen kaikkea parhaimmillaan se on hauskaa, ja sitä kautta koskettavvaa. Tämähän on kantaesitys, ja voi sanua, että seuraajilla tullee olemaan kova homma päästä etes lähelle sitä miten oululaiset ommaan kotikaupunkiinsa sijottuvan homman hoitaa.

Näytelmän juoni on semmonen, että Poika Mancini haluaa olla tähti, niinku John Lennon. Mancini tullee etelästä Ouluun ja saa kohata kaikkien oululaisten ennakkoluulot. Lahjakkuuellaan ja karismallaan Mancini kuitenki voittaa ihimiset puolelleen ja matka kohti tähteyttä pääsee hyvälle alulle. Lahajakkuuen ja karismaattisuuen lisäksi Mancini on röyhkiä, tinkimätön ja suuruuenhullu. Mikkään muu ku paras ei kelepaa. Hahmoon syvvyyttä tuo lapsuuen synkkä trauma, jonka tuskaa nuori rokkari kantaa sisimmässään.

Mancinin roolin esittää samalla lailla etelästä tullu Mikael Saari. Siinä on semmonen tyyppi, että meikäläinen ei oo ennen nähäny. Tuutte huomaamaan, ku meette kattomaan. Täytyy olla täysin poikkeuksellinen tappaus, että pystyy ottamaan lavan tuolla tavalla haltuun. Jotenki siitä vaan huokuu semmonen, että tuo ihiminen on syntyny tuolle lavalle. Ulkoselta olemukseltaan mies on niinku veistos, ja laulaa niinku enkeli. Struttailu sujjuu Iggy Pop -tyyppisellä liskomaisella akrobatialla. Tähet on ollu oikiassa asennossa, ku Mikael Saari on Poika Manciniksi löyvetty. Jos pikkutytöt jahtas Miss Farkku-Suomen päätähtiä kylillä, nii sammaan on syytä Saaren pojan varrautua.

Roolihahamona naispääosan Katja on aivan toista maata ku Mancini. Kovia kokenu tyttö on löytäny pelastuksen jumalasta. Katjan kautta uskon teemaa käsitellään näytelmässä hienosti. Minusta usko voi parhaimmillaan tuoda lohtua semmosille, joilla ei mittään muuta ole. Pahimmillaan usko taas on vallan väline. Karmia joukkotuhoase, jolla heikot suitsitaan aisoihin. Tämmösenä usko näyttäytyy Katjan seurakunnasta löytämän sulhasen Panun osalta.

Katjaa esittää Keskinarkauksen Heta ja Panua Miettusen Pete. Molemmat sätteilee lavalla samallain ku Saari. Hetan ääni on jotaki aivan massiivista. Kylymät värreet mennee iholla likipitäen samantien kun Heta avvaa suunsa. Peten vetäessä Panun roolia saa taas nauraa silimät veessä. Kuulin sisäpiiristä, että Pete käytti rooliin sparratakseen errään paikallisen poliitikkonousukkaan kuvvaa. Jos näytelmää kattoessa arvaatte kenestä on kysymys, tekkee se hahamosta varmasti tuplasti hauskemman. Pete ottaa yhellä tietyllä ilimeellä koko ylleisön haltuunsa. Semmonen on jotaki käsittämättömän suurta. Sama mies esittää näytelmän loppupuolella myös itteään Väldeä, eikä tämä hahamo vakkuuttavuuessa kalapene pätkääkään Panulle.

Poika Mancini on järisyttävän hauska, syvällinen ja monipuolinen rokkispektaakkeli täynnä pieniä yksityiskohtia. Nuitten mainittujen pääosanesittäjien lisäksi muut roolit on tehty täydellisellä rautasella ammattitaidolla niin, että varmasti tuntuu luissa ja ytimissä. Visuaalisuus, kerronta, tempo, kaikki semmonen on kohallaan. Tylsää hetkeä ei yksinkertasesti oo, eikä varmasti haukotuta.

Koko homman kulettaa alusta maaliin aivan järkyttävän tiukka rokkibändi, jolle Tommi Saha on sovittanu monta kymmentä kappaletta Kauko Röyhkää. Oon sitä mieltä, että jokkaisen oululaisen pittää mennä kattomaan tuo näytelmä. Sieltä tullee ulos hymyssä suin jotaki suurta kokeneena, ja sekkait se on tärkeintä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti